Talo Italiasta - juuri se oikea - How to find a house in Italy...

Juuri se oikea

Lähestyimme asuntoa kadun puolelta. Tiesin etukäteen, että talo oli yli 200 vuotta vanha. Sen seinät olivat 1,8 metriä paksut ja tehty kivistä. Pohjapiirroksen oli tehnyt yläkerran asunnossa asuva rakennusmestari, joka mittasi huoneet ja piirsi niistä kuvan. Huoneet olivat pohjaltaan vinoja, ne kaventuvat syvemmälle asuntoon mentäessä takaseinää kohti. Lattiat olivat kuvissa olleet valkoharmaata marmoria. Astuimme kaduilta kapeisiin rappuihin, joiden korkeus vaihteli.

 

Kymmenkunta rappua päätyi kauniiseen holvikaareen, jonka sisällä säältä suojassa oli puinen, kaksiosainen ovi. Sen kumpaakin puoliskoa peitti puuluukku, jonka takana olivat lasit. Sisäänkäynnistä ensimmäinen huone oli keittiö. Se oli valtavan korkea huone, jonka katto kaareutui kulmapilareista keskelle 3,7 metrin korkeuteen. Seinän rappaukset olivat halkeilleet ja pudonneet osin lattialle valkoharmaiksi kasoiksi. Huone oli likainen ja täynnä turhaa roinaa – omistaja oli käyttänyt sitä varastonaan viimeiset vuodet. Siinä ei oltu asuttu yli 20 vuoteen.

Taaempi huone oli samanlainen, mutta sen oikeassa reunassa oli surkea, matala pieni kyhäelmä harkoista. Pölyisen verhon takaa paljastui ruosteinen kylmävesihana ja käsienpesuallas, sekä järkyttävä, ruskea pytty vanhanajan vesisäiliöllä ja vetonarulla varustettuna. Pienen wc:n katto oli niin matalalla, että siellä ei mahtunut seisomaan kunnolla. Tai siis italialaiset miehet pystyivät, minä en eikä Kari, kun olimme puoli päätä paikallisia pidempiä.

 

Uskomatonta, ehkä järkyttävääkin, mutta minä rakastuin heti tuohon ränsistyneeseen asuntoon. Emme menneet enää kolmanteen kohteeseen katsomaan, vaan kysyin kiinteistönvälittäjältä, miten voin tehdä tarjouksen. Phillip ei ollut uskoa korviaan – yleensä ihmiset miettivät asiaa pidempään. Siispä sain ohjeet ajaa kiinteistönvälityksen toimistoon Pescaran lentokentälle ja nostaa mukaan tuhat euroa eli niin sanotun tarjousrahan.

Lentokentän toimisto oli sulkemassa ruokatauolle. Siispä odotimme lentokentän kahvilassa. Italialaisittain ruokatauko oli poikkeuksellisen lyhyt – vain tunti - ja kiinteistönvälittäjä Rosanna jopa pahoitteli odotteluamme. Tarjouksen jättäminen oli uskomattoman pitkäkestoinen ja hermoja kysyvä prosessi. Se sisälsi lukuisia käsillä puhumisia toimiston väen kesken, kopion oton passistani, kiinteistötietojen selvittämistä (toimistolla ei ollut tietoa myytävästä kohteesta sen enempää kuin olin välittäjältä kuullut), puhelinsoittoja välittäjä-Phillipille ja lopulta tiedon siitä, ettei tarjousta voinut vielä jättää. Siispä tarjous lopulta kolmen tunnin vääntämisen jälkeen tulikin tehdä sähköpostilla Suomesta käsin ja nostamani raha laittaakin tulemaan pankin kautta.

Lopen uupuneina lähdimme ajamaan takaisin päin Bolognaan, jossa lentokentän lähellä varaamani hotelli odotteli meitä hellään huomaansa. Tosin sitä ennen taas ajoin moottoritiellä 5,5 tuntia hurjien italialaiskuskien joukossa. Kuten tulomatkalla, he eivät selkeästikään arvostaneet sitä, että ajoin tietöiden kohdalla nopeusrajoitusten mukaisesti, vaan kiilasivat uhkarohkeasti auton keulan eteen ja jopa soittivat torvea hidastelijalle edessään. Myöhemmin keskustelin asiasta Rosannan kanssa ja hän nauroi, kun kerroin ajon kestosta – se oli kaksi tuntia enemmän kuin häneltä vie ajaa Pescarasta Bolognaan. Tietöiden kera. Italialaiseen ajokulttuuriin tottuminen vie siis oman aikansa.

____

Love at first sight

We approached the apartment on the street side. I knew in advance that the house was over 200 years old. The walls were 1.8 meters thick and made of rocks. Layout was done by the builder who lived in the upstairs apartment. He measured the rooms, and drew them as a picture. The rooms were a foot diagonal, they will narrow further into the apartment when going back towards the wall. The floors were made of white-gray marble.

We walked into house from the streets with narrow staircases, which had the varied height. A dozen steps ended up in the beautiful arches, which was protecting the the wooden, two-piece door from rain. In both halves were covered by wooden pieces, behind which were the glasses. The first room was the kitchen. It was a huge room with a high, arched ceiling with corner pillars and it was in the middle 3.7 meters in height. Wall renderings were cracked and fallen far grey and white form  and there was a fine dust on the floor. The room was dirty and full of unnecessary stuff - the owner had used it in stock for the last few years. It had not been inhabited for more than 20 years.

The back room was the same, but on the right side there was a poor, low scribble with a small ingots. Dusty curtain was to reveal a rusty cold water faucet and sink, as well as shocking, an old-fashioned brown wooden tub with a water tank and a draw string with. A small toilet ceiling was so low that there was too big to stand up properly. I mean, Italian men were able to, I wasn´t and neither was  Kari, when we were half a head taller the local ones.

Unbelievable, maybe shocking, but I immediately fell in love at that dilapidated housing. We did not go any more in the third to take a look, but I asked the real estate agent, how do I make an offer. Phillip could not believe his ears - usually people thought about it longer. So I got the instructions to run real estate agency office Pescara airport and raise the one thousand euro, or the so-called offer of money.

Airport office was closing during the italian 3 hours lunch break. So we waited for the airport coffee shop. Italian-food-break was unusually short this time - only an hour - and the real estate agent Rosanna even apologized for having us to wait. Submission of tender was incredibly long and nerve-asking process. It contained a number of hand-speakings with the Office of the ministry, a copy of the take-off from my passport, real estate information detection (in the office they did not have any information about house for sale, any more than I had heard of the broker), the broker-phone calls for Phillip and ultimately the message that no bids have yet been submitted. So, in the end offer a three-hour after twisting came to do e-mail from Finland and recovery to put the money to come through the bank.

Worn out we left to drive back to Bologna, where the reservation of the hotel near the airport was waiting for us at her tender bosom. However, before that time, while on the motorway for 5.5 hours only fabulous Italian riders among them. As on the way, they clearly do not appreciate the fact that the time for the roadworks speed limits, but passed me recklessly in front of my car, and even played the trumpet slowpoke ahead of them. Later, I discussed the matter with Rosannan and he laughed when I told duration of the run - it was two hours more than it takes for her to drive from Pescara to Bologna. Road works with. In Italian, therefore, takes getting used to driving culture of his time.