Buon Camino! Hyvää vaellusta Santiago de Compostelaan!

Santiago de Compostelan vaelluksen aluksi päätimme tarkistaa, miten pääsemme lähtöpaikkaan Tuihin, Portugalin rajalle linja-autolla. Ajatuksena oli jättää oma auto Santiagoon parkkihalliin odottamaan paluutamme, jolloin meillä olisi heti käytössä puhtaita vaatteita ja mahdollisesti tarvittavia tavaroita. Menimme lähtöä edeltävänä päivänä lauantaina linja-autoasemalle ja jonotimme ensimmäiselle lipunmyyntikojulle, mutta turhaan. Kyseinen myyntipiste myi vain ulkomaille suuntautuvia matkoja ja kertoi, että jokainen matkakohde myydään eri lippumyyntipisteessä. Automaatteja ei ollut vaan liput piti ostaa myyntitiskeiltä. Tuille ei ollut omaa kojua, joten sinne ei myyty lippuja. Saimmekin ohjeen jonottaa naapurikaupunki Vigon tiskille. 

Kun vuoromme koitti, selkisi, ettei lippuja voinut ostaa seuraavalle päivälle vaan piti lähtöpäivänä tulla uudestaan. Lisäksi myyjä ei osannut kertoa, oliko Vigosta olemassa Tuihin jatkoyhteyttä vaiko ei. Myöskään infokojun neuvoja ei osannut kertoa jatkoyhteyksistä. Ne saisi selville vain menemällä ensin Vigoon ja kysymällä sieltä. 

Ensimmäinen vaelluspäivä 9.9.2018: Vigo - Redondela 24,5 km

Palasimme lähtöpäivänä ja mukanamme oli koiramme. Nyt tulikin isompi ongelma, sillä 2,5-kiloista yorkkia ei saisi ottaa linja-autoon mukaan. Se pitäisi pakata kuljetuslaatikkoon ja matkatavararuumaan. Nyt tuli eteen ongelma - henkisen stressin lisäksi - meillä jäisi kuljetuslaatikko toiselle paikkakunnalle ja sitten joutuisimme ajamaan autolla takaisin sinne hakemaan laatikkoa, jonka säilytyspaikka pitäisi vielä lisäksi keksiä jostain. 

Onneksi Vesa katsoi juuri vaelluskarttaa ja huomasi, että Vigo kelpaisi myös lähtöpaikaksi! Jos ajaisimmekin Vigoon ja jättäisimme auton sinne, saisimme kokoon vaadittavat 100 km vaellusta ja lisäksi vielä päivän nopeammin kuin Tuista lähtiessä. Tuista matkaan olisi mennyt 6 päivää, mutta Vigosta matka taittuisi 5 päivässä. Päätimme tehdä näin. 

Vigossa oli myös rautatieasema ja jätimme auton sen parkkiin - luotimme siihen, että koiran saisi kuljettaa junalla paikalle. Jos se ei onnistuisi, toinen jäisi Santiagoon odottamaan kassien ja koiran kanssa ja toinen hakisi auton paikalle. Juna-asemalla kysyimme neuvoa vaelluksen lähtöpaikalle. Meillä oli Tuin aloitusohjeet, mutta ei Vigon. Kävikin sitten ilmi, etteivät virkailijat puhuneet englantia eivätkä tienneet, mistä vaellus alkaisi. Italian kielellä sain kuitenkin selville, että meidän pitäisi kävellä keskustaan, jossa olisi infokeskus satamassa. 

Turistitoimistosta saatu kartta, jossa kaksi lähtövaihtoehtoa.

Vaellus alkoi kävelyllä Vigon kaupungin läpi. Infossa oli ystävällinen ja kielitaitoinen opas, joka antoi meille ohjeet kahteen vaihtoehtoiseen reittiin ja suositteli metsäreittiä, josta näkisi merenlahden ja mukavat maisemat. Toinen reitti olisi kulkenut teollisuusalueella ja ollut lyhyempi, mutta tylsempi. Noudatimme suositusta ja olimme virallisella vaellusreitillä klo 14.30. 

Vigon kaupungissa nousu ylös alkoi heti kaupungin satamasta.

Vaellusmaisemassa aluksi noin kahden tunnin ajan kävelimme maastoa ylös kaupungin lähiöissä. Koko matkan varrella oli mukavasti baareja, ruokaa ja juomaa tarjolla. Sen jälkeen koitti metsäpolkuosuus ja sitten taas lähiöitä. 

Alkuosa reitistä kulki kaupungin lähiöiden läpi ja näköala oli hieno!

Matkasta suurin osa oli nousua ja Redondelaan laskeuduttiin viimeinen tunti - pari todella jyrkästi. Varpaat olivat laskussa todella kovilla, sillä olimme nyörittäneet lenkkitossut liian löysästi ja nyt jalka rullasi kärkeen kivuliaasti. Illalla hotellissa  kahdeksan - yhdeksän maissa tarkastelimme vaurioita. 

Nousu näkyi kuvassa raskaana, mutta lasku teki tiukempaa.

Hädin tuskin pääsimme kävelemään iltapalalle, mutta Tiikerinsalva vei yön aikana pahimmat kivut minulta. Vesalta turposi isovarpaan kynsi ja seuraavana päivänä jalat olivat ensimmäisillä rakoilla. 24,4 km talsittiin aikaan 6 tuntia 5 minuuttia. 

Toinen vaelluspäivä 10.9.: Redondela - Pontevedra 21,8 km

Toinen vaelluspäivä oli lämpötilaltaan yhtä kuuma kuin ensimmäinenkin emmekä tajunneet lähteä matkaan aamulla viileässä. Puolilta päivin lämpötila oli jo 30 astetta ja aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta. Tällä reitilla oli kaksi jyrkkää nousua ja tietysti myös laskua sekä pitkä pätkä maalaismaisemaa ilman palveluita. Tässä välissä oli myös kuljettavana asfalttitien, laatoituksen, noppakivien ja betonirappujen lisäksi liukasta louhikkoa, joten matka-aika kasvoi ensimmäisestä päivästä ja taukoja pidettiin enemmän. 

Ylämäkeen kivikkoa - onneksi koira halusi tuolloin kävellä!

Edellisenä päivänä oli hieman valheellisesti totuttu jo tiheään ruokapaikkojen väliin. Nyt yllätyksenä tulikin yli 10 kilometrin pätkä, jolla ei ollut mitään juomapisteitä eikä vessoja. Tien varsilla näkyikin kohtia, joissa vaeltajat olivat poikenneet puskapissalle ja jättäneet sinne vessapapereitaan sitten luontoon. 

Espanjalaisia aittoja näkyi matkan varrella vähän väliä.

Matkan varrella oli valtavan hienoja kukkivia puita ja otimmekin paljon valokuvia. Maasto ja maisemat vaihtelivat paljon. Pitkän aikaa seurasimme myös kaukana maisemassa olevan sillan ilmestymistä esiin aina eri puolilta reittiä. Redondelassa nähtiin myös ensimmäinen pyhiinvaellusseinä. Siinä oli kiinnitetty tauluun vaellussimpukoita, rukouksia, runoja, toiveita, lupauksia ja valokuvia tärkeistä ihmisistä. 

Näitä lukiessa mieli herkistyi. Lupauksia oli paljon. 

Maisemassa oli merta, järvinäkymää, siltaa, taloja, maaseutua ja metsäteitä. Tämän osuuden kohdalla ihmettelimme samaa kuin edellisenä päivänä eli ennakkoon ilmoitettu matka ei täsmännyt kuljetun kanssa. Vesan sateliittipaikantava kello ilmoitti pituudeksi 21,8 km ja aikaa kulkemiseen meni 7 tuntia 10 minuuttia. 

Kolmas vaelluspäivä 11.9.: Pontevedra - Caldas de Reis 23,6 km

Kolmas vaelluspäivä oli myös kuuma ja siinäkin lähdimme matkaan vasta yhdentoista maissa syötyämme tuhdin aamupalan. Tuo tämän jutun ensimmäinen kuva on Pontevedran kaupungista - oli tosi kaunis kaupunki, jonne voisi poiketa toistekin. 

Kuvailimme joka päivä jotain erilaista: sunnuntaina kilometripylväitä, maanantaina kukkia ja pensaita, tiistaina käynnistimme sitten kirkkojen ja ristien kuvaaminen - ja niitä riitti! 

Näkymä kirkon porttien läpi.

Pyhiinvaellusreitin varrella jonkinlaisia pylväitä näkyy kilometrin - kahden välein. Portaksessa reitti pujahti jälleen viiniköynnösten alle ja maaseutu jatkui pitkään. Päivän uudet eläimet olivat aaseja - tätä ennen matkalla oli nähty kanoja, koiria, kissoja, kukkoja, lampaita, lehmiä, vuohia ja muutamaa muutakin eläintä. 

Alamäkeen askel kulkee vielä keveästi betonitielläkin.

Pidimme taukoja paljon ja joimme kaiken mukana olleen veden (6 pulloa) lisäksi Barron kylässä tuoremehua ja vettä sekä itsepalveluasemalta kokista. Kaikki tuli hikenä ulos!

Hautausmaan hautalokeroita reitin varrella. 

Matkaa taittui 23,6 km ja aikaa kului 7 tuntia 22 minuuttia. Koiramme Caro hyytyi matkantekoon täysin! Kun ensimmäisenä päivänä se paahtoi 10 kilometriä yhteen menoon, toisena päivänä se kulki innokkaasti 2 kilometriä ja kolmantena kengurupussi kutsui jo 200 metrin päässä hotellista! Onneksi päivän aikana saatiin houkuteltua sitä kävelemään pieniä osuuksia. Luultavasti kuumuus tuotti tässä tuskia samoin kuin sen tajuaminenkin, että tätä kävelyä tehdään nyt joka päivä!

Illaksi päädyimme apartomentokseen Caldas de Reisin keskustassa. Kirjasin itselleni muistiin tämän asunnon pohjalta seuraavaa:

- Kun varaat hotellia, älä koskaan varaa huoneistoa hissittömän talon 3. kerroksesta

- Jos varaat huoneen ilman ilmastointia, muista, että yli kerros on aina kuumin.

- Jos varaat kaupungin keskustasta, tarkista, onko vieressä iso kirkko, jonka kello soittaa kaksi kertaa tunnissa lyönnit (ikkunoita ei voi pitää auki kuumuuden takia, joskaan ikkunat eivät eristä lyöntejä).

Neljäs vaelluspäivä 12.9.: Caldas de Reis - Potecesures (Padron) 21,1 km 

Neljäntenä päivänä matkanteko alkoi tuntua sujuvammalta jostain syystä. Kuten kaikkina muinakin päivinä, matkattiin joen yli heti aamusta. Matka lähti nopeasti maaseudun maisemaan ja kulki viinitilojen lomasta, omakotitaloalueilla sekä puistoissa. Kirkkoja ja pylväitä näkyi matkan varrella tiheästi. 

Kirkkojen kellotornit olivat kaikki erilaisia taideteoksia.

Tällä etaapilla nähtiin ensimmäinen itsepalvelubaari. Sen idea on seuraava: baari on"miehittämätön". Siellä on tuoleja sekä pöytiä, itsepalveluautomaatit ja vessat. Vessojen ylläpidosta voit maksaa haluamasi summan seinällä olevaan lippaaseen. Juomat ovat kylmiä ja edullisia: vesi 1 euron ja kokis 1,5 euroa. Lisäksi tarjolla on pikkuisia snacksejä, suklaapatukoita, laastareita sekä muuta tarpeellista. Lähtiessäsi siivoat jälkesi.

Itsepalvelubaarin valikoimaa vaellusreitillä.

Neljäntenä päivänä taitettiin 21.1 kilometriä matkaa ja aikaa kului 6 tuntia 30 minuuttia. Emme enää ihmetelleet, että pylväiden kilometrimäärät eivät täsmänneet ja vaihtelivat miten sattui - välillä jopa suurempina kuin edellisissä pylväissä. Mieli oli päässyt "ihan sama" -tyhjäkäynnille ja ajatukset alkoivat tyhjentyä. Alkuosa matkaa oli loivaa nousua ja sen jälkeen loivaa laskua (välillä pieniä ylämäkiä).

Viides vaelluspäivä 13.9.: Pontecesures - Santiago de Compostela 31,1 km

Viidennelle ja viimeiselle vaelluspäivälle lähdettiin aamusta ajoissa ja reitti lähtikin kulkemaan yllättävän kevyesti. Kello 9 lämpötila oli vain 17 astetta ja siinä oli tarpeen pysähtyä vetämään teepaidan päälle hetkeksi collegetakki. Lämpö nousi asteen tai pari tunnissa ja kun pysähdyimme tauolle puolilta päivin, oli jo lähellä 30 astetta. 

Caro tauolla itsepalvelubaarissa.

Kylmä kokis upposi hetkessä janoisen vaeltajan suuhun.

Matka kulki ripeästi puoliväliin asti ja sitten alkoi jatkuva nousu, mitä ei kyllä tuossa vaiheessa enää kunnolla edes huomannut. Päätimme syödä lounasta, mutta suositeltu hotelli-ravintola matkan varrella oli suljettu ja viimeiselle osuudelle emme olleet ottaneet evästä mukaan. Itsepalvelubaarista ostettiin sitten kokista ja sipsejä pikatankkaukseen. Myös vettä tankattiin mukaan pari lisäpulloa ja se kaikki menikin eli viimeisellä osuudella juotiin 8 puolen litran vesipulloa janoon. 

Matkalla ylitetään jokia, maanteitä ja muitakin siltoja. 

Noin 7 kilometriä ennen Santiago de Compostelan keskustaa alkoivat taas palvelut ja söimme lopultakin lounaan. Siitä olikin yllättävän vaikea lähteä vielä seuraamaan simpukankuvilla koristeltua polkua ja hiukan ärsyttikin, kun matka kiersi pururatoja ja monennäköisiä lähiöitä vielä viime hetkillä. Henkisesti oltiin jo matka tehty, mutta viimeiset kilometrit olivat ne kurjimmat. Perillä kaupungissa olimme hieman ennen kuutta illalla. Matkaa kertyi 31,1 kilometriä ja aikaa tähän käytimme 8 tuntia 39 minuuttia. 

Iso osa matkasta on nousua viimeisenä päivänä.

Todelliset kilometrit 31.1 viidentenä päivänä.

Kippis ja kulaus - nämä juomat on ansaittu!

Perillä tietysti kävimme juomassa jotain pahimpaan janoon ja sen jälkeen lähdimme jonottamaan pyhiinvaellustodistuksia. Toimisto on kaupungin keskustan kupeessa ja siellä on satojen todistushakijoiden jonoja. Se palvelee klo 8 - 20 päivittäin, mutta ovet suljetaan klo 19 ja viimeisen tunnin ajan vain sisällä olijat saavat jonomahdollisuuden. 

Koiran kanssa pihalla odottelua.

Viidentenä päivänä Caro halusi kävellä
ja kulki matkasta jopa 10 km!

Koiraa ei saanut viedä sisälle jonoon, joten minä istuskelin talon sisäpihalla koiran kanssa (joka nukkui) ja Vesa jonotteli. Kun tuli meidän vuoro, Caro jäi muutamaksi minuutiksi yksin ja minä kävin näyttämässä passini, vaelluspassini sekä kuittaamassa todistuksen suoritetusta vaelluksesta. Jäi hieman pöllämystynyt olo - vasta parin päivän päästä alkoi tajuta, että homma oli tehty ja siitä oli selvitty. Siinä vaiheessa oltiin matkaa jatkettu jo Compostelasta Portugalin Sintraan ja sieltä edelleen Algarveen. Tätä kirjoitettaessa on päädytty Costa del Solille Fuengirolaan, jossa toivutaan vielä muutama päivä.

Mitä pitää huomioida vaelluksella?

Mietittiin vielä yhdessä, että mitä asioita tehtäisiin toisin tai mikä yllätti. Näitä asioita oli muutama. Varusteet olivat muuten sopivat, mutta hihaton paita oli matkassa tarpeeton. Reppu hinkkaa hikiseen selkään ilman hyvää urheilupaitaa ja selkä on syyskuussa litimärkä koko vaelluksen ajan. Huonot sukat aiheuttavat rakkoja, joten kannattaa panostaa kunnon vaellussukkiin ja testata niitä ennen lähtöä. 

Yöpymisten varaaminen tehtiin aina edellisenä tai sitä edellisenä päivänä ja lemmikit sallittu -merkintä karsi suurimman osan majoituksista pois, joten jouduimme yöpymään kalliimmin kuin olimme budjetoineet. Monessa paikassa myös lemmikin yöpymisestä joutui maksamaan lisämaksun (10 - 15 euroa). Sängyt olivat monessa paikassa yllättävän kapeat (120-130 cm) ja niissä oli vain ohuet lakanat (ei peittoja). 

Syömiselle kannattaa laittaa painoa ja syödä, vaikka ei olisi vielä nälkäkään, sillä ei ole varmuutta, milloin tulee seuraava ruokapaikka. Banaanit kuumenivat repussa liikaa - ne menivät littiin ja olivat keitetyn makuisia iltapäivällä. Vessassa kannattaa käydä aina, kun voit. Espanjassa kraanavesi ei ole juotavaa. Kaikki vesi on kannettava mukana. Vaikka ostat sitä matkan varrella, ota muutama pullo mukaan ennen lähtöä.

Santiago de Compostelan vaellus ”Camino” Espanjassa - valmistautuminen matkaan

Teimme syyskuun alussa viiden päivän vaelluksen Pohjois-Italiassa. Päädyimme Santiago de Compostelan vaellukseen, Caminoon, koska siitä oli ollut matkailulehdissä monia eri juttuja ja matkan pituuksia oli erilaisia - myös aloittelijoille sopivia. Santiagon vaellus on alkuperältään pyhiinvaellus, jota on tehty jo keskiajalta lähtien. Kaikki tiet johtavat apostoli Jaakobin haudalle Santiago de Compostelaan. Nämä reitit kuuluvat nykyisin myös Unescon maailmanperintölistalle ja Unescon kylttejä näkyykin siellä täällä matkan varrella. 

Camino-reitit Euroopassa (kuva Vigosta, baarin seinäjulisteesta)

Reittejä on monia: Suosituimmat reitit Pohjois-Espanjan halki joko lähtien Espanjasta (Camino del Norte, 800 km) tai Ranskasta Pyreneitten vuoristosta (Camino francés, 835 km) ja niiden vaihtoehtoina joko Englantilainen reitti alkaen pohjoisesta Espanjasta tai Portugalin reitti, joka alkaa joko Lissabonista tai Portosta. Reitin pituus voi olla mitä tahansa 100 - 800 kilometrin väliltä ja lähtöpaikkoja on lukuisia. Reitin voi kävellä haluamaansa tahtia ja yöpyä matkalla. Matkan aikana otetaan pyhiinvaelluspassiin kaksi leimaa päivässä todistamaan matkan etenemistä ja kulkemista. 

Passi leimojen kera

Vaelluksen eli Caminon kulkijoiden määrä on kasvanut kuitenkin viime vuosina ja vuosikymmeninä valtavasti. Nykyisin vaeltajissa on uskonnollisen hiljentymisen etsijöiden lisäksi myös tavallisia liikunnan ja luonnon vuoksi kulkijoita siinä missä pyhiinvaeltajiakin.  Kävelemisen lisäksi suosittuja ovat polkupyörävaellukset, hevosvaellukset ja kanootilla kulkeminen yhdistettynä loppumatkan kävelyyn. Matkanjärjestäjiä on monia ja näimme paljon myös bussilastillisia vaeltajia, joiden tavarat kulkivat mukavasti bussilla vaelluspätkästä toiselle ja näillä kulkijoilla olikin selässään vain päiväreput. Askel kulki melko joutuisasti ilman painavia rinkkoja. 

Lyhyin Compostelan todistukseen oikeuttavista matkoista on 100 kilometriä. Tämä oli se, mihin mekin päätimme tähdätä. Emme ole kumpikaan harrastaneet vaeltamista, joten tarkoitus oli valita helpoin ja kevyin reitti. Siksi valikoitui suositusten perusteella Portugalin reitti, jonka suorittaneet kertoivat, että sen voi kulkea jopa lenkkitossuissa vaelluskenkien sijaan. Valmistauduimme siis sen lyhimpään osioon: Portugalin ja Espanjan rajalta Tuista Santiago de Compostelaan.

Applen nettikaupasta löytyy moniakin vaeltajan oppaita Santiagon eri reiteille. Niissä hinta vaikuttaa aika halvalta - esimerkiksi 1,95 €, mutta kun olin ostanut pari eri versiota, kävi ilmi, että ostinkin vasta sovelluksen, johon pitää ostaa jokaiselle välietapille lisäosuuksia euron tai kahden hintaan. Lisäksi osa sovelluksista oli englanninkielisiä, mutta osa oli vain espanjaksi. Päätimmekin selvitä niiden ja ilmaisversioiden yhdistelmällä. Lisäksi kurkkasimme välillä sijaintia kännykän navigaattorista - meillä molemmilla on varsin hyvä Eurooppa-paketti, joten käytännössä kännykän palvelut voivat olla päällä vaikka koko ajan ilman lisämaksuja. Paikan päällä näimme melkein kaikilla vaeltajilla myös painettuja oppaita. Niitä oli myös samoilla kielillä eli englanniksi ja espanjaksi, jos teistä lukijoista joku innostuu niitä tilaamaan.  Suomessa toimii Jaakontien ystävät -yhdistys, josta saa tietoja Caminosta. Hyvä tietopaketti löytyy yllättäen myös Momondon sivuilta. 

Pyhiinvaelluspassin haimme Santiagosta vaeltajien toimistosta kaupungin keskustasta. Niitä voi tilata myös ennakkoon kotiin toimitettuina. Paikan päältä ostettuna passi maksoi 3 euroa. Ostimme Suomesta vaellukselle vaellusreput - Vesa Ospreyn 33 litraisen mustan ja minä 30 litraisen punaisen, jossa oli seisontatuki ja enemmän lokeroita (mm. tietokonelokero).  Lisäksi meillä oli mukana koiraa varten "rintareppu", jossa ajateltiin kuljetella meidän 2,5-kiloista yorkshirenterrieriä niinä aikoina, kun se ei jaksa tai viitsi kävellä.

Vesalla musta reppu ja etupuolella lisäksi koiran kantopussi. Tässä Caro kuitenkin käveli itse.

Seisontatuki repussa osui pahasti lantion luihin selän puolella ja alkoi kalvaa, joten kiedoin collegetakin rinkan alareunan alle ja pidin siellä koko matkan ajan. Kuuma, mutta toimiva ratkaisu!

Luimme kokeneiden vaeltajien ohjeet ja ostimme matkaa varten seuraavat vaatesetit: 2 urheiluteepaitaa, 2 urheilusukat, urheilusortsit ja pitkät verkkahousut, lenkkitossut ja rantaläpsyt (iltaa varten) sekä alusvaatteita. Lisäksi kummallakin oli pitkähihainen collegetakki ja kertakäyttösadetakit. Minulla oli lisäksi yksi pitkähihainen teepaitaneule. Meillä oli mukana myös retkipyyhkeet sekä kestovesipullo, joita ei käytännössä tarvittu lainkaan, kun yövyimme hotelleissa ja  vesi piti ostaa pulloissa joka tapauksessa (hanavesi ei ollut juomiskelpoista).  Muuta tavaraa otettiin mukaan seuraavasti: kännykkälaturi, hammasharjat ja -tahna, aurinkorasvaa, antihistamiinia, laastareita, vatsalääkkeitä (Imodiumia), deodorantteja, kynä, passit ja rahaa.

Kävelyyn valmistautumisen teimme kevyesti. Lisäsimme viikottaista kävelymäärää ja sisäänajoimme lenkkitossut noin tunnin mittaisilla kävelylenkeillä kotimaastossa. Viikottain kävelimme 5 - 8 tuntia Sporttrackerin mukaan. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt harjoitella hieman myös ylämäkiä - niitä oli tarjolla reippaasti tuolla Caminolla. Kirjoitan niistä kokemuksista seuraavassa jutussa.

Veronassa oopperassa

Yksi pitkäaikaisista haaveistani on ollut oopperassa käynti Veronassa. Ei siksi, että olisin kiinnostunut erityisesti kulttuurista, vaan pikemminkin uteliaisuudesta. Nyt tuli aika toteuttaa tuo haave. Olimme jo valmiiksi Italiassa ja lähdössä seuraavaksi Milanoon, jonne on Veronasta vain kahden tunnin ajomatka. Siispä lähdin vilkaisemaan Veronan Areenan tarjontaa sen nettisivuilta. 

Veronan Areena iltavalaistuksessa.

Veronassa Areena on se kuuluisin ja paras tapahtumapaikka. Se on 1100-luvulta asti viihdyttänyt jättiyleisöjä ulkoilmassa aivan kaupungin keskustassa ja akustiikka on mitä mahtavin. Keskilavalla puhuttu puhe kuuluu ylimmille riveille ilman vahvistimia. Oopperoita onkin kesällä ja alkusyksystä tarjolla monta kertaa viikossa ja monia eri vaihtoehtoja. 

Oopperan pihalla säilytetään eri näytösten rekvisiittaa.

Missä oopperassa tarvitaan oluttynnyreitä?

Sevillan parturin ruusut päivällä pihalla. 

Valitsimme Sevillan parturin ihan aikataulusyistä - ehtisimme yöpyä kaksi yötä Veronassa ja päivällä olisi vielä aika tavata rakas, italialainen vaihto-oppilaspoikamme Giosue eli Juuso pikaisesti vanhassa keskustassa (hänellä oli vielä yksi yliopiston loppukoe edessä ja hän oli jo valmiiksi Veronan keskustassa kirjastossa lukemassa). Sevillan parturin juoni löytyi nettisivuilta italiaksi ja englanniksi. Se menee lyhyesti näin: 

Komea, nuori ja rikas kreivi tapaa tytön ja rakastuu syvästi. Hän haluaa varmistua tytön tunteista ja kertoo olevansa köyhä sotilas testatakseen tytön tunteita. Tyttö on orpo ja hänen holhoojansa on vanha, lihava kääkkä, joka käyttää häikäilemättä hyväkseen tytön omaisuutta. Kun holhooja kuulee, että nuori mies on tytöstä kiinnostunut, hän päättää mennä itse tytön kanssa naimisiin pitääkseen rahat. Tyttö joutuu ”kotiarestiin” eikä kreivi pääse kertomaan tunteistaan hänelle. Kreivi on onneton ja uskoutuu Sevillan parturille, joka on kaikkien naisten uskottu ja pääsee vapaasti liikkumaan taloissa. Parturi on veijari, joka keksii lukuisia juonia saadakseen nuoret tapaamaan toisiaan. Vastoinkäymisten kautta lopulta nuoret saavat toisensa, parturi saa luvatut kulta- ja hopeadublonit sekä holhooja saa pitää tytön omaisuuden. Koko setti kestää kolme tuntia, mikä sisältää 20 minuutin väliajan vajaan kahden tunnin kuluttua aloituksesta.

Paremmissa vermeissä oopperaan. Mitä lähempänä lattiaa ollaan, sitä hienommat ovat vaatteet.

Olimme paikalla oopperan luona jo hyvissä ajoin ja asetuimme portin numero 13 jonoon. Siinä nuorimies tuli tarkastamaan lippumme ja näytimme kännykästä ”ticketfree-lippujamme”. Ongelma olikin sitten siinä, etteivät liputtomat liput kelpaa, vaan ne piti käydä tulostamassa portin numero 9 lipunmyynnissä, jossa sitten jonotimme vartin ja saimme ne tulostettua mukaamme. 

Tulostettu tickettfree-lippu 

Palasimme omalle portillemme ja sen vieressä oli istuinpehmusteiden myydä. Varmuuden vuoksi ostimme 2 pehmustetyynyä ja ne tulivatkin tarpeeseen - vaikka istuimissa oli selkä- ja käsinojat, ne olivat kovamuovisia ja takapuoli puutui tyynyistä huolimatta nopeasti. Istuinsyvyys oli myös varsin lyhyt ja jalkoja joutui pitämään harallaan, ettei olisi kosketellut edellä istuvan rouvan niskaa taukoamatta. Ilmeisesti italialaiset ovat olleet lyhytjalkaisempia kuin meikänainen. 

Keskellä kalleimmat "poltrona-" eli nojatuolipaikat, joille saapui hienosti pukeutuneita pariskuntia.

Keskiosaston väki muovituoleilla.

Ooppera alkoi pimeyden jo saavuttua ja ulkoilmateatteri olisi ollut pimeä ilman täytevaloja sekä jännää italialaista perinnettä: yleisöllä oli mukanaan pieniä kynttilöitä ja heti alussa he sytyttivät ne palamaan, jolloin katsomossa oli valtavat määrät pieniä valopisteitä, kukin omassa, pienessä jalustassaan (ilmeisesti myös kynttilöitä myytiin portilla). 

Kynttilöiden sijaan meillä suomalaisilla oli kädessämme Areenan omat kuohuviinilasit. Juoman hinta 8 euroa sisälsi mukaan otettavan, painetun kuohuviinilasin. Sitä saikin varjella aika lailla, kun väliajalla väkeä ramppasi kapeilla penkkiriveillä edestakaisin (siinä vaiheessa lasit olivat tietysti tyhjiä). 

Tyypillisesti kaikissa italialaisissa massatapahtumissa joku saa sairaskohtauksen ja niin kävi myös tässä. Ensiapuhenkilöstöä saapui rivakkaan tapaan paikalle kymmenkunta oransseissa liiveissään (heitä on aina yhtä monta!) ja pitkän ensihoidon jälkeen kannettiin sairastunut paareilla (pilkkopimeässä katsomossa) alas jyrkkää portaikkoa pitkin. Esitys jatkui ilman keskeytystä.

Alkutanssahtelut ilman laulua

Päähenkilöt lavalla yhtä aikaa, morsian keskellä.

Esityksen päätteeksi seurasivat pitkät aplodit - päähenkilöille, sivuhenkilöille, tanssijoille, soittajille, kapellimestarille sekä päälavalla että kummallakin sivulavalla. Sen jälkeen alkoi ilotulitus, johon italialaiset tuntuvat mieltyneen kovasti (melkein joka tapahtuma päättyy jonkinlaiseen ilotulitukseen, myöhäisimmät niistä ovat aamuneljältä, kuten Lancianon historiallisten viikkojen lopetusjuhlallisuudet). Olimme hotellissamme perillä vähän vajaa yksi yöllä ja sen jälkeen lähdimme vielä ulkoiluttamaan koiran.

Formulakisoissa Italiassa

Elina, Pia ja Vesa 

Reittimme kulki sopivasti Milanon kulmilla Monzan F1-formulakisojen aikaan, joten päätimme poiketa katsomaan tätä maailmankuulua tapahtumaa oikein paikan päälle. Ostin liput alkuvuonna GP-ticketsin nettikaupasta miehelleni, minulle ja ystävälleni Elinalle (hänelle 50-vuotisyllätyksenään). Ne maksettiin heti, mutta toimitusehtona vahvistuksessa luki, että liput saapuvat noin 3 viikkoa ennen tapahtumaa ja se aiheutti pientä päänvaivaa. Tiesimme olevamme elokuussa jo Italiassa, joten päätin yrittää vaihtaa toimitusosoitteeksi kesämökkimme Torino di Sangrossa. Siitä tulikin aika souvi; kun lippujen saapumisilmoitus tuli sähköpostiin, ei kuljetusyritys ollut millään löytää mökin osoitetta. Sain monta kyselyä osoitteesta ja vastasin niihin kaikkiin sekä sähköpostilla että kuljetusyrityksen salatuilla sivuilla.

Lippujen piti tulla sunnuntaina ja päivystimme kotona tuon päivän. Maanantaina päivystimme puoli päivää ja jätimme postilaatikon päälle lapun, että tulemme heti, kun soittaa lapussa olevaan numeroomme (piti päästä rannalle lepäilemään). Meni tiistai, keskiviikko ja torstai eikä lippuja kuulunut. Lähetin lisää sähköpostia ja otin kuvakaappauksia Googlen kartoista, laitoin valokuvia ovesta, kadusta ja naapuriravintolasta (sillä on kyltit perille asti). Lopulta annoin vaihtoehtoiseksi toimitusosoitteeksi vielä paikallisen baarin Café Noirinkin pääkadulla. 

Italialaiseen tyyliin kukaan ei soittanut, vaikka saaduissa viesteissä luki, että kuljettaja ja yritys soittavat, kun toimitus alkaa. Yhtenä päivänä viikonloppuna sitten kävimme taas kahvilassa ja iloksemme kuulimme, että siellä oli meille liput - tosin oli unohdettu ilmoittaa niiden saapumisesta meille. 

Lippujen mukana tuli kaupanpäällisinä kaulanauhat, -pussit ja korvatulpat.

Täällä Milanossa olimme varanneet jo helmikuussa apartomentoksen keskustasta ja kun Elinan lento lauantaina saapui, haimme hänet Malpensan lentokentältä. Pienen asuntoon asettumisen jälkeen käytiin vielä keskustassa (Duomon alueella) ostamassa Ferrari-kaupasta lippalakit sekä reppu ja sitten oltiinkin valmiita sunnuntain koitokseen. 

Formulaliput ovat lähes samanhintaiset ottaa sitten kolmen päivän lipun tai vain kilpailupäivän lipun (eroa meillä 5 euroa kattamattomassa katsomossa) ja olin päätynyt siihen, että menemme vain kisapäiväksi paikalle. Ohjelma alkoi jo aamusta erilaisilla katselmuksilla ja me päätimme tähdätä nuorten luokan katsomiseen paikalla. Suuntasimme punaisella metrolinjalla Sesto 1. Maggioren pääteasemalle ja sieltä linja-autolla Z221 Monzaan. Lippu maksoi vain 2.50 € nenältä eli oli oikein edullinen. Bussi oli tupaten täynnä formulakansaa eri kannatuspaidoissa. Meitä punaisia oli siellä kelpo enemmistö. Tunnelma oli leppoisa ja jännittynyt. Känniläisiä ei näkynyt. 

Päästiin bussiin istumaan ensimmäisten joukossa ja heti piti tarkistaa reitti.

Bussi jättikin meidät suoraan radan viereen ja siinä pääsi ensimmäistä kertaa formulan markkinahumuun käsiksi. Paikalla oli suuret määrät paitojen, kannatuslippujen ja muiden tavaroiden myyjiä sekä tietysti muonittajia. Ruoka-annokset olivat edullisia: 5 - 7 euroa kappaleelta ja oluet sekä muut juotavat samaa luokkaa, vesi 1,5 euroa. Alkoi pujoittelu radalle leirintäalueen ja hotellin talonseinustan vierestä. Ajoittain polku oli aika kurainen, koska edellisenä päivänä oli satanut vettä. 

Lopulta saavuimme ensimmäiseen lippu- ja turvatarkastukseen, jossa myös takavarikoitiin omien vesipullojen korkit, alkoholijuomat sekä kaikki kännyköiden latausvälineet kuten vara-akut. Niitä ei siis kannata ottaa mukaan. Tämän ensimmäisen tarkastuksen jälkeen seurasi vielä monta tarkastusta - jokaisen alueen läpi kulkemisessa piti aina näyttää uudestaan lippua skannerissa. Omille paikoille käveleminen vei pitkän aikaa ja parissa kohdassa menimme harhaan, jolloin piti palata pätkän matkaa takaisin. 

Suomi-poika liputtaa Kimille.

Lopulta oikea aitio 21E löytyi ja löysimme paikkamme. Olimmekin hyvässä paikassa sekä näköalan että tunnelman suhteen. Vieressä ja vastapäätä oli intohimoisten Ferrari-fanien joukko, joiden joukossa oli satunnaisesti joku outolintu, kuten Mercedeksen kannattaja eli tifoso. Katsomossa näkyi myös runsaasti Suomen lippuja. 

Formulan tifosot eli fanit erottaa väristä.

Vessat ja muonapisteet olivat katsomoiden ulkopuolella ja niille päästäkseen piti aina kirjautua lipuntarkastuksessa sisään sekä ulos. Kaverini klikkasi vahingossa väärässä skannerissa lipun ja kun hän yritti edessään olevassa, se alkoi huutaa, että lippu on jo käytetty. Piti selittää pitkään, että päästiin sisään. Myöhemmin ei ollut ongelmia, kun tunnollisesti leimasi lippua sisään ja ulos mennessä. 

Rahastus alueella oli italialaisella logiikalla. Yhdestä pisteestä ostettiin eri hintaisia poletteja eri asioihin, kuten ruoka, olut, limsa, pulla. Piti etukäteen tietää, mitä haluaa ostaa ja miten paljon sekä kerralla lunastaa monta polettia. Tämän jonotuksen jälkeen jonotettiin yhdestä jonosta ruoka, toisesta olut, kolmannesta kahvi, limsat, pullat ja vedet, neljännestä olisi saanut sitten wiskiä. Ruokailu alueella oli tyypillistä italialaista katuruokaa: hampurilaisia, hod dogeja, sämpylöitä (esim. Nyhtökanatäytteellä) ja kaikki maksoivat yhden sinisen poletin eli 7 euroa kuten olut ja wiskikin. Myynnissä ei ollut viinejä eikä mitään muitakaan, naisellisempia juomia kuin kaljaa, joten vedellä ja kokiksella piti sitten saavuttaa juhlatunnelma. Tässä kohtaa voisi antaa vinkin järjestäjille, että sopimustoimittajaksi voisi ottaa vaikka jonkin suomalaisen viinimarjabrändin viinitehtaan, jollei Italiasta löydy sopivaa sorttia tarjolle.

Vessat sijaitsivat riveissä kuten kotimaan festareillakin. Miesten ja naisten käytössä olivat yhteiset vessat eikä niissä yhdessäkään ollut vessapaperia, joten mukaan otettu paperirulla sekä käsidesi tulivat tarpeen. Käytinpä vielä juomavettäkin siihen, että sain tahmaa poistettua käsistä…

Kimi on jo jutellut ja hyppää antiikkikärryynsä jatkamaan.

Vettelin poika juttuvuorossa.

Itse kilpailu alkoi perinteisillä tarkastuskierroksilla, joissa kilpailijat ja rataihmiset kiersivät rataa. Kilpailijoille oli järjestettu kuljettajat ja antiikkiautot, joten he liikkuivat aika hitaasti. Ferrarin kuljettajat pysäytettiin meidän katsomomme eteen tv-haastattelua varten ja väki oli seota innosta!

 

Perinteisesti kilpailussa on ilmeisesti myös kansallislaulun laulu sekä ylilento. Kauniisti lauloi italialainen, tippa silmäkulmassa ja karhealla äänellä joka puolella katsomoja. Ylilento oli hieno! Siinä yhdeksän lentokonetta ajoi eri muodostelmissa yleisön yläpuolelta, teki taitolentotemppuja sekä sumutti Italian lipun värejä taivalle. 

Itse kisa alkoi renkaiden lämmittelykierroksella ja sitten alkoi tuo jännittävä kilpailu, jossa Kimi Räikkönen pääsi matkaan paalu- eli ykköspaikalta. Koska lähtöalue oli radan toispuolella, seurasimme valtavasta tv-näytöstä lähdön tapahtumat sekä kolarin. 

Ensimmäinen kierros ja Kimi johdossa

Yleisön huusi ja ulvoi mukana, kannusti Ferrarin kuljettajia ja pomppi pystyyn, kun omat autot lähestyivät. Ääni käheänä vieressä oleva mies jaksoi hihkua Vettelille uskollisesti joka kierroksella ”Vai, vai!” (mene, mene). Tietysti tämä kilttinä miehenä teki töitä käskettyä ja nousi sitten kolarinsa jälkeisestä kahdeksannesta sijasta neljännelle sijalle.

Nico Rosbergin haastattelun jälkeen paikalliset tv-starat ottivat vielä selfieitä.

Kun mersumiehet sitten kiusasivat Kimin ajoa, pääsi vahinko tapahtumaan ja jompikumpi mersumiehistä pääsi ykkössijalle. Kimi tuli toiseksi. Väki valui katsomosta alas maansuru niskassaan ja palkintojen jakotilaisuudessa sitten pikkaisen sitten äänesivät voittajalle. Paikallinen urheilukanava antoi pisteitä onnistumisesta ja käytöksestä. Ferrari-fanit saivat 3 (arvosana-asteikolla 4 - 10) ja Kimi sai 9. Me kyllä Vesan ja Elinan kanssa käyttäydyttiin 10:llä ja kirottiinkin vain suomeksi. 

Edessä palkintojen jakokoroke

Kilpailun jälkeen päästiin radalle kävelemään ja tosifanit keräsivät sieltä sitten mutkassa irronneita renkaankappaleita. Niitä oli valtavasti. 

Radan sisäkaarteestakin löytyi renkaankappaleita.

Jotkut ottivat matkamuistoksi myös renkaita. Niitäkin näytti siellä irroneen muutama. Yksi otti mukaansa kuorma-auton lavalle myös kokonaisen formula-auton - siellä se sitten ajeli meidän muiden fanien joukossa saalistaan esitellen. Mukaan näyttivät lähtevän myös valtavat kurvin etäisyysmerkit sekä Heinekein vihreät seinälevyt. Ottipa joku moottoripyörän kyytiinsä sellaisen Heineken-tytönkin kotiin vietäväksi. Muilla oli tuliaiseksi enemmänkin valokuvia, paitoja ja tavallisempaa matkamuistoja. 

Matkamuistoksi nämä pojat nappasivat Red Bullin biilin

Sitten alkoi kotimatka. Ajateltiin, ettei mennä samalla bussilla, jolla tultiin, vaan kokeillaan junaa. Se oli huono ajatus. Ensinnäkin siksi, että juna-asemalle pääsi bussilla, jonne oli ensin matkaa muutama kilometri. Kun päästiin bussin lähtöpaikalle, siellä oli noin neljäntuhannen ihmisen jono (busseja oli 4) ja kuulimme, ettei lippuja enää myydä. Pääsimmekin sitten rivakassa jalkapatikassa pienelle iltalenkille kauniissa italialaisluonnossa, ilman polkuja, pellonlaitaa pitkin. 

Matkan varrella myytiin eri kojuissa kaikenlaista tavaraa. Esimerkiksi kokonainen koju myi Ferrari-merkkisiä lastenrattaita. Ne olivat hienoja. Jos meillä olisi jo lapsenlapsia, ne olisivat saaneet meiltä lahjaksi kärryt. Pari sataa metriä kojun jälkeen jäimme katsomaan puun alle urvahtanutta nuorta paria. Kesti hetken, ennen kuin tajusimme heidän olevan yrittäjiä. Olivat ilmeisesti nähneet myös noita kärryjä ja ryhtyneet laittamaan alulle täytettä niihin. Rivakoita nuoria, eikä turhan kainoja!

Kylillä myytiin myös kakkuja.

Lopulta saavuimme asfalttitielle ja Monzan keskustaan. Aloimme pohtia, miten kauan kestää saada junaan paikka, jos kaikilla niillä bussin kanssa tulijoilla on sama aie ja jo varatut liput. Päätimme kysyä taksikyytiä Milanoon. Tuo puolen tunnin matka on noin 18 kilometriä pitkä ja normaalihinta olisi ollut noin 30 euroa. Nyt hinta oli nostettu siten, että lähtömaksuna oli 69 euroa ja matka maksoi sitten satasen. Italianpoika osaa hinnoitella kysynnän ja tarjonnan lain mukaan!

Tositifosot Suomesta: Pia ja Vesa

Ai niin, minkälaista kilpailussa oli? Vesan mukaan se oli hieno, tunnelmallinen kokemus, joka jokaisen pitäisi saada kokea. Hän oli iloinen ja tyytyväinen. Elinan mukaan se oli uskomattoman mahtava ja ikimuistoinen kisa, ”hieno, tunteellinen elämyspäivä, jota hän ei unohda koskaan”. Minusta se oli ihan hauska kokemus - yhdessä kahden rakkaan ihmisen kanssa saatiin viettää koko päivä. Katsottiin kimpassa telkkariruutua tuhansien väkijoukossa ja välillä pörähti ja suhahti viiru ohi hurjan hurrauksen sekä karjunnan saattelemana, samoin kuin aina kun telkkarissakin joku punainen ohitti. Taitaa olla sanomattakin selvää, että kumpikin heistä on katsonut vuosien ajan formula-kilpailuja Suomessa televisiosta ja minä näin nyt tuon shown ensimmäistä kertaa?